On huonoa ja hyvää kehitysyhteistyötä
Epäusko kehitysapuun ei ole tuulesta temmattua, sillä huonoakin kehitysyhteistyötä on vuosikymmenten saatossa tehty. Hyvä esimerkki ovat kehitysmaihin raahatut traktorit, jotka tarpeettomina ruostuvat peltojen pientareilla. Toinen epäkohta on ollut rahojen ohjaaminen korruptoituneiksi tiedetyille hallituksille kylmän sodan aikaan lännen ja idän kilpaillessa kehitysmaiden suosiosta. Kaikki tämä on omiaan luomaan epäluuloisuutta.
Nykyisin tilanne on huomattavasti parempi. Rahojen käyttöä seurataan tarkasti ja korruption mahdollisuus tiedostetaan ja pyritään ottamaan huomioon kehitysyhteistyössä. Vastaanottajataholta vaaditaan selvityksiä ja kuitteja rahojen käytöstä sekä järjestetään seurantamatkoja. Järjestöt ovat pyrkineet tuomaan läpinäkyvyyttä toimintaansa Suomessa muun muassa julkaisemalla raportteja ja esitteitä siitä, mitä lahjoitetuilla rahoilla on tehty. Parantamisen varaakin toki on.
Epäusko kehitysapuun on yksi Kepan kolmesta eduskuntavaaliteemasta. Keskeisenä kehitysyhteistyönlaatua parantavana keinona nähdään luopuminen vaatimuksesta, että meidän itsemme on hyödyttävä annetusta avusta. Monet hankkeet kärsivät siitä, että avustavat maat haluavat jotenkin itse hyötyä avusta. Esimerkiksi Indonesia oli pitkään tärkeä kohde teollisuusmaiden avulle ja rahalla rakennettiin patoja, moottoriteitä ja hotelleja sekä siirrettiin miljoonia ihmisiä saarivaltion ylikansoitetuilta keskussaarilta “tyhjemmille” saarille. Suuri osa avusta sisälsi kuitenkin tiukkoja ehtoja. Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n lainat edellyttivät valtiolta menojen leikkaamista, mikä toteutettiin muun muassa sosiaaliohjelmien kustannuksella. Maata vaadittiin myös ostamaan avulla tavaroita ja palveluita avunantajamaista. Japanin hallitus on pitkään antanut apunsa lainoina, jotka Indonesian hallitus joutuu myöhemmin maksamaan korkojen kera takaisin. Ehtona lainoille on muun muassa se, että varoja käytetään japanilaisten tuotteiden ostamiseen ja japanilaisten yritysten palkkaamiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa Japanin hallituksen japanilaisille yhtiöille myöntämiä vientitukia, joista indonesialainen veronmaksaja joutuu maksamaan korkoineen.
Toinen esimerkki huonosti kohdennetusta avusta on vuoden 2004 tapaninpäivän tsunamin jälkeinen katastrofiapu, johon on usein liittynyt avustajamaita sekä vastaanottavan alueen eliittiä paikallisväestön kustannuksella hyödyttäviä ehtoja. Indonesiassa, Sri Lankassa ja Thaimaassa on yritetty häätää kalastajayhteisöjä rannikkoalueilta turvallisuuden nimissä. Mutta todellinen syy on ollut halu rakentaa kalastajakylien tilalle ulkomaisella rahalla hotelleja ulkomaalaisia vieraita varten. EU taas ilmoitti lahjoittavansa 1 100 vanhaa kalastusalusta Indonesialle, Thaimaalle ja Sri Lankalle. EU:lle tarjoutui tilaisuus päästä eroon omista ruostuvista aluksista ja samalla voitiin kiillottaa omaa kilpeä auttamalla tsunami-uhreja. Paikallisille kalastajayhteisöille apu olisi merkinnyt perinteisen elintavan loppua. Suuret kalastusalukset tarvitsevat suuria satamia ja suuria miehistöjä, minkä seurauksena kalastajien olisi pitänyt jättää perinteiset pienet veneet ja kyläyhteisöt, muuttaa satamakaupunkeihin työntekijöiksi. Paikallisväestön vastustuksen vuoksi EU luopui suunnitelmista.
Kehitysyhteistyö voi myös olla tehokasta ja auttaa miljoonia ihmisiä, kun se kohdennetaan ja toteutetaan oikein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti