äärimmäistä köyhyyttä

Eilen illalla vierailimme yhden Leena-koulun oppilaan, Sara Mmetan luona. Perheen isä oli kutsunut meidät käymään, koska Illon koulu Tampereen lähellä maksaa hänen koulumaksunsa. Täällä vallitsevaa köyhyyttä on vaikea aina ymmärtää. Kerjäläisiä näkyy toki kaduilla, mutta silti tilannetta on vaikea hahmottaa. Tai kenties sitä ei halua nähdä.

Täydellinen köyhyys pisti silmään esimerkiksi Saran luona. Tuliaisiksi viemämme kynttilä oli heille täysin vieras esine. Oli järkyttävää laskea, että päällä olleella mekolla olisi voinut maksaa Saran koko vuoden opiskelun. Tai että summalla, jonka kulutamme päivässä veteen, kahviin, limsaan ja kaljaan maksaisi samaten kuukauden lukukausimaksun. Leena-koululla lukukausimaksu on 10 000 shillinkiä kuukaudessa eli noin 7-8 euroa. Tämän lisäksi tulee olla koulupuku ja koulukirjat, jotka maksavat noin 3 000 shillinkiä eli pari euroa kappale. Summa voi olla monille todella kova.

Ihmisillä on kuitenkin ylpeytensä. Perheen isä Peter kyseli meiltä etukäteen, onko ok, jos hän tulee hakemaan meitä ja kävelemme yhdessä hänen luokseen. Hänellä ei todellakaan ole autoa, mutta luultavasti hän olisi sen yrittänyt lainata joltakin jos emme olisi suostuneet kävelemään. Toinen esimerkki on se, kun olimme viime sunnuntaina lähdössä vuorille. Nehemia haki meidät ja kävi tankkaamassa auton keskustassa. Hänellä ei ollut kuin 600 shillinkiä silloin ja hän kävi torilla lainaamassa joltain tutultaan rahaa, että sai ostettua sen verran bensaa, että pääsimme muutaman kilometrin matkan vuoren juurelle. Tämä meille selvisi vasta myöhemmin ystävyttyämme hänen kanssaan.

Täällä niin dalla dallatkuin taksitkin ajavat koko ajan tankki punaisella. Eilinen taksikuskimme joutui käymään tankkaamassa ennen kuin lähti viemään meitä Kilakalaan. Hän oli iki onnellinen, kun maksoimme taksimatkan etukäteen. Täällä ei ihmisillä ole ylimääräistä eikä säästöjä.

Köyhyys näkyi myös Uluguru-vuorilla. Asunnot olivat pieniä, hiekkalattialla vailla ovia tai ikkunoita. Ruokaa keitettiin nuotiolla.

Raha ja aika merkitsevät täällä onnea, mutta eivät samassa mielessä kuin Suomessa. Swahilin kielessä sana raha tarkoittaa onnea ja tyytyväisyyttä. Aika taas tarkoittaa rentoutumista. Täällä raha itsessään ei kuitenkaan ole onnenmittari, vaikka pienellä lisäyksellä saisikin monen ihmisen elämän helpommaksi ja kenties myös jossain mielessä paremmaksi.

Kuurot Tansaniassa

Wateto wenye ulemavuni sehemu ya jamii, wanastahili huduma na haki sawa.
Disapled children are part of the society; they deserve equal services and rights.

Tanaan kavimme vierailulla Tansanian kuurojenliiton Chavitan Morogoron yksikossa. Toimiston vieressa oli huonekaluverstas, jossa tyoskentelee seka kuuroja etta ei kuuroja yhdessa.

Hellenin visiot viittomakielihankkeesta vaikuttavat suurenmoisilta, vaikka niitä hieman Suomen Kuurojenliitossa kritisoitiinkin muun muassa termistön vuoksi. Toisaalta termit ovat niitä, mitä täällä käytetään. Kuurojen liitossa meille sanottiin suoraan, ettei kuuroista tule puhua vammaisina, vaan kuuroina. Tähän Leena Seppänen totesi, ettei hän ollut edes mieltänyt viittomakielihankettamme vammaishankkeeksi ennen kuin se sellaiseksi luokiteltiin UM:ssä.

Viittomakielihankkeen tarkoituksena on sijoittaa kuurot lapset samaan kouluun ja samoille luokille kuin muutkin lapset, tuoda heidät osaksi yhteiskuntaa. Kuuroja lapsia ei eristetä muista omaksi erityiseksi ja erilaiseksi ryhmäkseen. Samalla kaikki lapset oppivat viittomakieltä ja kommunikointia kuurojen kanssa, mikä on varmasti hyödyllistä, sillä kuuroja on täällä paljon. Suopmessa korostetaan kuurojen erityisyyttä ja heidän yhteistä identiteettiään. Miksi tämä on meillä niin tärkeää? Hankkeen idea tuoda kuurot osaksi tavallista elämää kuulostaa todella mielekkäältä. Samalla myös asenteet kuuroja kohtaan muuttuvat takuulla suvaitsevaisemmiksi.

Opettajat tulevat opettamaan samanaikaisesti sekä puhumalla että viittomalla. Leena koulun lapset ovat jo nyt opetelleet kirjainten yhteydessä myös viittomaan ne. Tämä on ollut lapsista valtavan hauskaa. Kyllähän kuuroja on toki aiemminkin sijoitettu tavallisiin kouluihin, mutta tällöin opetus on tapahtunuut vain puhumalla.

Hankkeeseen on yritetty saada mukaan Leena-koulun ja Kiwanja cha Ndega Primary Schoolin lisäksi myös läheinen Kilakalan koulu. Koulu kuitenkin kieltäytyi yhteistyöstä alkuvaiheessa, sillä siellä ei jaksettu uskoa hankkeeseen. Nyt mielenkiinto on kuitenkin herännyt uudelleen. Hankkeesta olisi takuulla hyötyä Kilakalan koululle, sillä koululla on 70 kuuroa lasta, mutta ei yhtään viittomakielen taitoista opettajaa.

Tämän vuoden aikana on tarkoitus kouluttaa lapsia ja heidän vanhempiaan sekä opettajia, lääkäri ja pappi. Opetus tapahtuu Kiwanja cha Ndega Primary Schoolilla. Ensi vuonna aloitetaan sama uusien oppilaiden ja heidän vanhempiensa kanssa. Lisäksi opetus pyritään laajentamaan Leena Nursery Schooliin. Tavoitteena on kehittää opetusta ja saada mukaan vielä muitakin kouluja.

Täällä on sadekausi meneillään. Alkumatkasta sitä ei voinut huomata muusta kuin varsin vehreästä luonnosta. Nyt on kuitenkin satanut kunnolla jo kolmena yönä. Päiväksi sade on lakannut. Sade virkistää mukavasti ja puhdistaa ilmaa pölyltä, joka täällä muutoin leijailee. Muutoinkin ajankohta on sopiva, sillä viileimmät kuukaudet Tansaniassa ajoittuvat meidän kesämme kohdille.

Uskomaton projekti!

Watoto wakiwa pamoja wanapen deza sana.
Children when are together are very attractive.

Tanaan keskustelimme Hellenin kanssa viittomakieliprojektista. Selvisi, etta hanke on jo paljon pidemmalla kuin olimme arvanneet. Sen lisaksi, etta opettajien koulutus on aloitettua, taalla on myos 40 opetettavaa lasta. Tulokset ovat jo nyt nakyvissa. Kuvittelimme eilen Annikan kanssa, etta koululla tapaamamme lapset olivat opiskelleet viittomakielta jo pitkaan ja etta koululla on ollut kuurojen yksikko jo vuosia. Tanaan kuitenkin selvisi, etta kaikki tapaamamme lapset olivat aloittaneet viittomakielen opiskelun vasta joitakin viikkoja sitten. Samoin oli heidan opettajiensa laita. Todella uskomatonta, miten hyvin kaikki viittoivat vain muutaman viikon opettelun tuloksena.

Lasten maailma on kokenut suuren muutoksen. Nyt he voivat oppia uusia asioita, kommunikoida muiden kanssa ja kertoa muille itsestaan. Niin paljon voi saada aikaan pienellakin tyolla. Ei voi muuta kuin ihmetella kaikkea tata. Hellen on myos jutellut kuurojen lasten vanhempien kanssa ja he odottavat innolla viittomakielen opetusta.

Nyt on seuraavan lukuvuoden yhteistyosopimus kirjoitettu Joensuun Yliopiston Ylioppilaskunnan ja Sawan valilla. Taman lukuvuoden maksuilla koululle aiotaan hankkia kirjoja. Hellen naytti meille huonetta, jossa oli tyhjat hyllyt odottamassa kirjoja. Huoneesta he toivovat saavansa kirjaston ja kirjoja sinne aiotaan hankkia heti, kun kehy-maksut tilitetaan koululle.

Hellen esitteli meille myos taloa, jossa asuu talla hetkella koulun vartija. Kun talo saadaan valmiiksi, siina voi asua pari kolme koulun opettajaa. Talo on pienella tontilla Leena-koulun vieressa. Tontin omisti alunperin valtio, joka aikoi ottaa tontin taloineen haltuunsa. Tontti saatiin kuitenkin ostettua koululle lukuvuoden 2005-2006 kehy-maksuilla.

Viittomakielta oppimassa

Tänään vietimme päivän Shule Ya Msingi Kiwanja Chandeke -koululla, jossa projektin viittomakielen opetus tapahtuu. Matkasimme keskustaan jalla jallalla ja suunnistimme jalan koululle KepanTansanian toimistolta saamamme kartan perusteella, joka myöhemmin paljastui virheelliseksi. Harhailimme pitkän tovin katuja ristiin rastiin ja kävimme aivan koulun lähellä löytämättä perille. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Päädyimme koululle reippaasti myöhässä, mutta täällä ei kenelläkään ole koskaan kiire. Ehkä vaikein kulttuurishokki onkin ollut tottua paikalliseen rauhalliseen tahtiin, jossa asiat etenevät omalla painollaan ja länsimaisen tehokkuusajattelun ja kellon perässä juoksemisen joutuu unohtamaan.

Lounastauon jälkeen palasimme koululle ja löysimme aiemmin tunneilla näkemämme lapset vastasta. Meidän ei annettu kantaan mitään, vaan lapset ottivat laukkumme ja ohjasivat meidät Evelynin toimistoon odottamaan. Hetken oli hieman hämmentynyt olo olla pienessä huoneessa yhdessä parinkymmenen kuuron lapsen kanssa. Paperi ja kynä pelastivat kuitenkin kaiken. Yhdessä piirsimme paperille kuvia, jotka lapset sitten kirjoittivat englanniksi ja swahiliksi. Lopuksi viitoimme kuvan vielä yhdessä. Ilman yhteistä kieltäkin voi tulla hyvin toimeen ja tänään tuli opittua monta uutta sanaa viittomakielellä.

Iltapäivällä seurasimme opettajien opetusta. Paikalla oli parikymmentä opettajaa, joita opetti kaksi
kuuroa naista, Tusa ja Oldavia Tansanian kuurojenliitosta, Chawitasta. Opetus painottui pitkälti osallistaviin menetelmiin. Kaikki oppilaat viittoivat vuorotellen pienen tarinan muille. Lisäksi kotiläksyjä kuulusteltiin kyselemällä sanoja kaikilta vuoronperään. Mukana opetuksessa oli myös paikallisen sairaalaan lääkäri, Dr. Wamburg, sillä lääkärissä käy paljon kuuroja.

Etelän ja pohjoisen välisessä yhteistyössä kohtaa monesti kulttuurierot ja erilaiset käsitykset. Niin kävi myös jossain mielessä tämän projektin kanssa. Se mikä Suomessa näytti selkeältä paperilla ei täällä täysin kohtaakaan todellisuutta. Epäselvyyttä oli myös siitä, miten kauan täällä olemme ja mitä varten olimme koululle tulleet. Evelyn oli varautunut siihen, että opettaisimme viittomakieltä. Pikkuhiljaa kaikki tuntuu kuitenkin selkiytyvän ja yhteinen sävel löytyvän.

Opettajien viittomakielen opetus on alkanut viikko sitten ja opetusta on kaksi tuntia päivässä maanantaista lauantaihin. Koululla opiskelevat 40 kuuroa lasta ovat osa projekstia, samoin kuin heidän vanhempansa. Lasten ikä ja viittomakielentaito vaihtelee suuresti. Innolla odotan huomista ja mitä se tuo tullessaan, sillä hanke tuntuu hahmottuvan päivä päivältä uudelleen.

7.5.2007

Uluguru-vuoret

Tänään vietimme päivän vaeltamalla Uluguru-vuorilla. Maisemat olivat upeat silmän kantamiin niin vuorenrinteen vehreisiin maisemiin kuin alapuolella siintävään laaksoon ja Morogoroon.

Maanviljelyä harjoittavan Luguru-heimon mukaan nimetyt Uluguru-vuoret ympäröivät Morogoroa. Vuoret ovat maailmanlaajuisesti ja kansallisesti ainutlaatuista aluetta, sillä vuoristoaluueelta löytyy miljoonia vuosia vanhaa metsää ja endeemisiä lintulajeja. Lisäksi vuoret ovat tärkeää maanviljelysaluetta ja vuorilta saadaan vesi Dar es Salaamiin. Vuoirilla on meneillään muun muassa EU-rahoitteisia lintujensuojelu-ohjelmia.

Lähdimme vaeltmaan seitsemän aikaan nousten ensin punahiekkaista tietä ylöspäin. Vastaan tuli virtanaan ihmisiä vihannes- ja hedelmäkorein matkalla kaupunkiin myymään tuotteitaan. Matkan varrella näkyi niin taloja, banaaniviljemiä, porkkanapenkkejä kuin vapaana juoksentelevia kanoja. Täällä kananmunien luulisi ainakin olevan onnellisten kanojen munia, kun vapaana kulkevia kanapesueita tulee vastaan kaikkialla. Ohikulkevilta ihmisiltä ostimme banaaneja ja porkkanoita evääksi. Välillä kahlasimme lähes parimetrisessä heinikossa ja loikimme termiittipolkujen yli.

Varsin vaikuttava näky oli koski, jonka viileässä vedessä kävimme kahlaamassa ja nauttimassa auringonpaisteesta. Määränpäämme oli kuitenkin ylhäällä rinteessä oleva talo. Kyseessä oli vanha, siirtomaavallanaikana 1900-luvun alussa hotellina toiminut rakennus. Nykyisin se toimii talona ja tarvittaessa siellä voi myös yöpyä pientä korvausta vastaan. Rakennus oli valtavan kaunis kukkaköynnöksineen, vaikka olikin päässyt rapistumaan. Myös pihalta avautuva maisema oli näkemisen arvoinen. En yhtään ihmettele, että siirtomaaisännät rakensivat tänne hotellinsa. Paikalle sattui myös australialainen nainen, Hannah, joka oli yksin kiertelemässä Tansaniaa. Juttelimme pitkän tovin hänen kanssaan ja vaihdoimme kokemuksia.



Oppaanamme toimivat Nehemias ja Casheba. Ilman opasta vuorilla on vaarallista kulkea, sillä ryöstetyksi tulemisen riski on olemassa. Unohtamatta tietenkään eksymisen mahdollisuutta, sillä karttoja tai viitoitettuja reittejä ei todellakaan ole.



Kilimanjarolla ei talla matkalla ole mahdollisuutta paasta ja jouduimme tyytymaan vuoren ihailuun lentokoneesta kasin.


6.5.2007

Karibu

Täällä sitä nyt ollaan, Tansaniassa. En ihmettele yhtään ihmisiä, jotka menettävät sydämensä Afrikalle. Luonto on uskomattoman vehreä, ihmiset hymyileviä ja ilma pehmeän lämmin.

Tarkoituksenamme on seurata Viittomakielihankkeen alkamista Leena-koululla. Kyseessä on kolme vuotinen ”Viittomakilen opetusta kuuroille lapsille ja heidän vanhemmilleen” -hanke (Improving Communication Skills among Deaf Children and Parents), joka saa rahoitusta Suomesta ulkoasiainministeriöltä, Karkun sosiaali- ja terveysalan opettajat ry:ltä ja Joensuun Yliopiston Ylioppilaskunnalta. Hankkeen tavoitteena on opettaa viittomakieltä kuuroille lapsille, heidän vanhemmilleen sekä opettajille. Kehitysmaissa kuurot jäävät varsin usein yksin, kun vanhemmat ja muut lapset eivät osaa kommunikoida heidän kanssaan. Mikäli he sattuvat pääsemään kouluun, on kyseessä monesti koulu, jossa opetus tapahtuu puhumalla. Myös suhtautuminen kuuroihin on monesti ennakkoluuloista.


Eilen kävimme tutustumassa Leena Nursery ja Primary Schooliin. Voi vain todeta, että ylioppilaskuntamme vapaaehtoiset kehitysyhteistyömaksut menevät oikeaan paikkaan. Koulu oli upea ja lapset onnellisia. Koulun ovat perustaneet Sawina Women's Assosiation yhdessä suomalaisen Karkun STO:n kanssa. SAWA on leskinaisten yhdistys, jolla on monenlaista kerho- ja pienlainatoimintaa, jonka tarkoituksena on tukea erityisesti leskeksi jääneitä naisia. Leena-koulussa lapset opiskelevat swahilin lisäksi englanniksi, mikä ei ole mahdollista muissa lähialueen kouluissa. Englanniksi opiskelu on kuitenkin tärkeää, sillä toisen asteen koulut ovat Tansaniassa englanninkielisiä.


Koulun lapset olivat iloisia ja selvästikin täynnä uskoa tulevaisuuteen. On upeaa nähdä onnellisia, hymyileviä kasvoja kumartuneena pulpetin ylle laskemaan pullonkorkkeja tai pelaavan jalkapalloa koulun pihalla. Vaikka opetusvälineitä ja kirjoja koululla ei ole paljoa, on mielikuvitusta käytetty sitäkin enemmän. Koulu luo suojaisan oman pienen keitaan, jossa lasten on hyvä opiskella ja leikkiä.

Leena-koulun lisäksi vierailimme eilen keskustassa sijaitsevassa koulussa, jossa viittomakielen opetus tulee konkreettisesti tapahtumaan. Tällä koululla valkoihoiset vieraat eivät olleet yhtä tuttu näky kuin Leena-koululla ja oppilaat vilkuttelivat meille vain varovasti ikkunan takaa. Eiköhän tämäkin koulu tule seuraavien viikkojen aikana varsin tutuksi. Lopuksi piipahdimme vielä koulun vieressä sijaitsevassa Kepan Tansanian toimistossa.

Lämpötila on kolmissakymmenissä päivällä ja viilentyy mukavasti yöksi. Kosteus tekee ilmasta valtavan pehmeän. Päivä alkaa täällä kuuden maissa auringonnoustessa. Valo ja äänet saavat heräämään helposti ilman herätyskelloa. Pimeys tulee kuuden ja seitsemän välillä. Elämän äänet kuuluvat jatkuvasti ympärillä.

Asumme Kilakalassa, muutaman kilometrin päässä Morogoron keskustasta. Viidenhengen porukallamme on käytössö oma pieni talo, jossa meistä huolehtivat Mama Moshe, Satu ja Vissa. Heidän laittamansa ruoka on aivan ihanaa ja tuoreita hedelmiä on joka aterialla. Lähiympäristö on ihanaa seutua. Punaisen ja kuoppaisen hiekkatien laidoilla on taloja ja pieniä liikkeitä. Ihmisiä on kaikkialla; lapset leikkivät, työmmiehet kaivavat ojaa, naiset puuhastelevat askareissaan ja koulupukuisia lapsia kulkee kouluun ja kotiin. Hellyyttävä näky oli tänään kulkiessamme lapsiryhmä, joka pelasi jalkapalloa tyhjällä muovipullolla. Lähialueen ihmiset huutelevat meille ohikulkiessamme ”karibu” ja ”jambo”. Lapset vilkuttavat ja juutavat ”take a picture”. Ylipäätään kaikki ovat valtavan ystävällisiä.

Morogoro on noin 200 000 asukkaan kaupunki Uluguru-vuorten juurella. Matkaa Dar es Salaamista Morogoroon on 190 kilmoetriä sisämaahan päin. Morogoro on maanviljelysaluetta. Täällä viljellään muun muassa puuvillaa, maissia ja tupakkaa. Liikenne on varsin kaoottista. Pyöriä, autoja, mopoja ja jalankulkijoita kulkee tiellä yhtenä sekamelskana. Oman vaikeutensa tuo myös vasemmanpuoleinen liikenne, joka tuppaa aina aika-ajoittain unohtumaan. Kaupunki on todella siisti. Roskia näkyy vähän, kerjäläisiä vain muutamia ja kulkukoiriakaan ei ole vielä näkynyt.



5.5.2007

Onnea ostamatta

Parhaillaan vietetään nuukuusviikkoa, jonka teemana on ”onnea ostamatta”.

Joensuun Yliopiston Ylioppilaskunnan ympäristöjaosto pystytti yliopistolle pariksi päiväksi Oppia etelästä –julistenäyttelyn. Näyttelyssä on kuusi kuvaa etelästä ja kussakin kuvassa on teksti länsimaisen kuluttajan suusta. Itse ihastuin kuviin heti, kun näin ne.

Kuvien ja viikon tarkoitus on haastaa meidät pohtimaan länsimaisen kulutuksen kohtuullistamista ja mielekkyyttä. Tällä hetkellä tarvitsisimme neljän maapallon luonnonvarat, jos kaikki kuluttaisivat samalla tavalla kuin me suomalaiset, ja kymmenen maapalloa jos kaikki kuluttaisivat kuin kaikki me rikkaat länsimaat.

”Piti ostaa tila-auto, kun perheeseen syntyi toinen lapsi”

Yksityisautoilu on se, mistä voisi karsia paljon. Jokainen suomalainen päästää ilmaan 11,3 tonnia hiilidioksidia vuodessa, kun vastaava luku tansanialaisella on 0,1 tonnia.

Autoilulla on myös muita seurauksia. Punaisen Ristin arvioiden mukaan liikenne tappavat ja vammauttavat vuonna 2020 enemmän ihmisiä kuin sodat, tuberkuloosi, HIV tai hengitystiesairaudet. Vain mielenterveysongelmat ja sydänsairaudet lienevät tuolloin tuhoisampia. Maailmanlaajuisesti liikenneonnettomuudet ovat jo nyt suurin yksittäinen kuolinsyy 15-44-vuotiailla miehillä.

Ongelmat kasautuvat etenkin kehitysmaihin, joissa nykyisin tapahtuu 70 prosenttia onnettomuuksista. Kehitysmaiden liikennekuolemien määrä on teollisuusmaihin verrattuna huima. Teollisuusmaissa keskimäärin alle viisi ihmistä 10 000 rekisteröityä ajoneuvoa kohden saa surmansa, kun vastaava luku esimerkiksi Intiassa oli joitakin vuosia sitten 40, Bangladeshissa 77, Ghanassa 111 ja Etiopiassa 192.

Huolimatta huomattavasti suuremmasta ajoneuvomäärästä Euroopan ja Pohjois-Amerikan kuolonuhrien määrä liikenteessä on alle puolet Aasian, Afrikan ja Etelä-Amerikan yhteenlasketuista liikennekuolemista. Syinä on muun muassa kehitysmaiden autojen ja teiden huonompi kunto sekä teiden täyttyminen moottoriajoneuvoista, pyöräilijöistä, jalankulkijoista ja eläimistä. Myös liikennevalistus ja ensiapu- ja sairaalapalvelut ovat heikommat.

”Eihän nykyisin voi tulla toimeen ilman mikroaaltouunia ja tiskikonetta”

Yli puolitoista miljardia ihmistä elää kehitysmaissa ilman sähköä. Ne, joilla sitä on, käyttävät sitä yleensä vain valaistukseen ja television katseluun. Kyläyhteisössä sähköä tarvitaan sairaaloissa, kouluissa ja veden pumppauksessa.

”Onni ilman kiirettä on teeskentelyä”

”Pakko saada uusia videopelejä, meillä ei ole mitään tekemistä!”

Lähtisitkö kanssani globbaamaan?

Massaglobbaukseen ilmoittautuminen käynnistyi tänään netissä. Halukkaat osallistujat voivat nyt käydä ilmoittamassa itsensä tapahtumaan osoitteessa www.globbarit.fi/massaglobbaus. Rekisteröityminen on tärkeää, sillä muutoin ei pääse osallistumaan kansanedustajien tapaamiseen, sillä eduskunnassa ovat tarkkoja siitä, että kaikki sinne pyrkijät on ilmoitettu ennakkoon.

Viime lauantain globbarikoulutuksessa mietimme, miten saada ihmiset lähtemään mukaan tapaamaan kansanedustajia. Kepassa harjoittelua suorittava Reeta oli koonnut varsin hauskan mindmapin aiheesta. Keskustasta lähti seitsemän ideaviivaa, joissa luki muun muassa ”mummi mukaan – suku siivelle!”, ”lähtisitkö kanssani globbaamaan”, ”haasta kaverisi” ja ”tekstaa tusinalle”. Saa nähdä moniko onnistuu raahaamaan paikalle sukulaisiaan tai monellako on edellisiltana sovitut treffit eduskuntatalon edustalla.

Yhteistyötä suurten asioiden puolesta

Pohjois-Karjalan nykyisistä kuudesta kansanedustajasta vain SDP:n Lauri Kähkönen vastasi kansalaisjärjestöjen vaalikoneeseen. Esa Lahtela (sdp), Anu Vehviläinen (kesk.), Hannu Hoskonen (kesk.), Eero Reijonen (kesk.) ja Pekka Ravi (kok.) loistavat poissaolollaan. Heidän kantansa kehitysyhteistyökysymyksiin jää epäselväksi. Toivottavasti mahdollisimman moni heistä tulee kuitenkin tapaamaan globbareita toukokuussa.

Kepan mukaan lähes yhdeksän kymmenestä kansanedustajasta haluaa nostaa kehitysyhteistyömäärärahat 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta tulevan hallituskauden loppuun mennessä tai viimeistään vuonna 2015. Tulokseen on päädytty kansalaisjärjestöjen vaalikoneen vastausten perusteella. Pohjois-Karjalan kohdalla 0,7 kannatusta on vaikea arvioida. Vaalikoneeseen vastannut Lauri Kähkönen on ilmoittanut kannattavansa kehitysmäärärahojen nostamista 0,7 prosenttiin vuoteen 2015 mennessä. Positiivista on joka tapauksessa se, että kehitysavun nostaminen ja velkojen mitätöinti näyttävät saavan kannatusta yli puoluerajojen.

Kun näinkin hyviin tuloksiin on päästy, ei työtä saa jättää nyt kesken vaan kehityskysymyksiä on pidettävä yllä koko seuraavan neljän vuoden ajan. Viestiä onkin tullut monelta taholta. Loppuviikosta sekä poliittiset nuorisojärjestöt että talouselämän vaikuttajat muistuttivat kansanedustajia 0,7 prosentin tavoitteesta. Nyt on hyvä aika toimia, sillä puolueet antavat parhaillaan vastauksia hallitustunnustelija Matti Vanhaselle. Tulevassa hallitusohjelmassa otetaan kantaa myös kehitysyhteistyön rahoitukseen ja siihen, mikä määrärahojen kasvattamisen tahdin tulisi olla. Seuraavan hallituskauden kehitysaputavoitteista päätetään 11. huhtikuuta alkavissa hallitusneuvotteluissa.

Perjantaina eduskuntapuolueiden nuorisojärjestöt luovuttivat yhteisen kannanottonsa emopuolueiden puheenjohtajille. Vetoomuksen oli allekirjoittanut seitsemän poliittista nuorisojärjestöä sekä Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssi, jotka vaativat yhdessä Suomen tulevalta hallitukselta tehokkaampia toimia globaaliongelmien edessä.

Nuorisojärjestöt vaativat "Lupaus on lupaus" -vetoomuksessa Suomea täyttämään YK:n vuosituhatjulistuksen velvoitteet, parempaa kehitysapua, johdonmukaisempaa kauppa- ja kehityspolitiikkaa, kehitysmaiden velkataakan keventämistä sekä aktiivisempaa roolia ilmastonmuutoksen torjumisessa. Suomen kehitysyhteistyö- määrärahojen nostaminen 0,7 prosentin tasolle bruttokansantulosta vaalikauden loppuun eli vuoteen 2011 mennessä on yksi nuorisojärjestöjen vaatimuksista. Nuorisojärjestöt ovat tehneet vastaavanlaisia kannanottoja myös muissa Pohjoismaissa, esimerkiksi Tanskassa.

Vetoomusta vastaanottamassa oli muun muassa keskustan varapuheenjohtaja Antti Rantakangas, joka kiitteli poliittisten nuorisojärjestöjen yhteistyötä suurissa asioissa. Pienissä asioissa voi sitten Rantasen mukaan tehdä puoluepolitiikkaa.

Tilaisuus alkoi maailman kalleimmilla munkkikahveilla, joita puoluejohtajille kaupitteli stand-up-koomikko ja poliitikko Lotta Backlund. Kupponen kuumaa ja hillomunkki olisi irronnut kolmellasadalla eurolla, mutta yllätys, yllätys, kauppa ei käynyt. Munkkikahvit olivat YK:n kehitysrahasto UNDP:n tapa havainnollistaa, miltä maailma näyttää dollarilla päivässä elävien näkökulmasta. Maailmassa on yli miljardi köyhyysrajalla elävää ihmistä, joiden tulot eivät riitä yksinkertaisimpiinkaan hyödykkeisiin.

Munkkikahvien hinta oli laskettu suhteuttamalla suomalaisen keskimääräinen vuositulo (noin 21 025 euroa) ja munkkikahvin hinta (noin neljä euroa), dollarilla päivässä elävän vuosituloihin (noin 273 euroa). Vastaavanlainen tempaus on järjestetty aikaisemmin esimerkiksi Ruotsissa, jossa kaupiteltiin maailman kalleimpia hodareita 999 kruunulla.

Kenties munkkikahvit herättävät paremmin päättäjien huomion, kuin kansalaisjärjestöjen kahden vuoden takainen tempaus, jossa päättäjille luovutettiin tiikerikakku, josta puuttui alle prosentin kokoinen, lähes huomaamaton pala. Tämän oli tarkoitus symboloida sitä, kuinka vähän YK:n apusuositus on loppujen lopuksi koko kansantalouden kakusta. Osa kansanedustajista ei edes huomannut palan puutumista ja luovuttajat saivat kuulla jälkeenpäin kommentteja siitä, että onpa kiva saada lahjoja eikä aina vain haukkuja.

Perjantaina julkaistiin Kauppalehdessä ja Taloussanomissa ilmoitus talouselämän vaikuttajien kokoamasta vetoomuksesta, joka luovutetaan tuleville hallitusneuvottelijoille huhtikuun aikana. Vetoomuksessa tavoitellaan kehitysyhteistyömäärärahojen nostamista 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta tällä vaalikaudella. Vetoomuksen on allekirjoittanut yli 60 talouselämän vaikuttajaa, muun muassa Kemiran toimitusjohtaja Lasse Kurkilahti, Koneen toimitusjohtaja Matti Alahuhta, Nordean varatoimitusjohtaja Eira Palin-Lehtinen, presidentti Martti Ahtisaari ja metropoliitta Ambrosius.

Ajatus vetoomuksesta syntyi Kirkon ulkomaanavun järjestämällä Liberian-matkalla, jossa oli mukana joukko talouselämän vaikuttajia. Vetoomuksessa todetaan, että kehitysavulla luodaan vakautta ja autetaan markkinoiden syntymistä - ja näin kehitysmaiden ihmisille syntyy mahdollisuuksia vähentää köyhyyttään työllistymisen ja yrittäjyyden avulla. Lisäksi muistutetaan, että kehitysmaiden kasvavat markkinat ovat tärkeitä myös suomalaisyrityksille ja Suomen talouselämälle. "Suomen kansainvälisen maineen ja vaikuttavuuden sekä talouselämän menestyksen kannalta on tärkeää, että tällä kertaa pidämme kiinni tavoitteesta ja saamme kehitysavun nostettua 0,7 %:iin tämän vaalikauden aikana eli vuoteen 2011 mennessä", allekirjoittajat vaativat.

Viime hallituskauden aikana vuosina 2003–2006 kehitysyhteistyömäärärahat nousivat vain viidellä prosenttiyksikön sadasosalla. Viime vuoden lopulla bruttokansantuloon suhteutetut kehitysyhteistyövarat eivät ripeän talouskasvun vuoksi ylittäneet 0,4 prosentin rajaa vaan jäivät 0,39 prosenttiin vaikka budjettiin kirjattu tavoite oli 0,42 prosenttia. Syynä oli kansantalouden ennakoitua suurempi kasvu. Euroissa apua annettiin lähes yhtä paljon kuin suunniteltiin eli 659 miljoonaa euroa. Mikäli 0,7 prosentin tavoitteen saavuttamisesta vuoteen 2010 mennessä olisi haluttu pitää kiinni, olisi määrärahojen pitänyt olla viime vuoden lopulla jo 0,51.

Jo Urho Kekkosen presidentin kaudella on linjattu ensimmäisen kerran 0,7-tavoitteesta vuonna 1970. Tuolloin Jaakko Iloniemi totesi kansainvälisen politiikan polttopisteessä, YK:n yleiskokouksen puhujapöntössä, valtionpäämiehille 23. lokakuuta 1970 muun muassa, että ”Suomen kansantalouden myönteinen kehitys viime vuosina on tehnyt mahdolliseksi lisätä kehitysyhteistyömäärärahoja jopa 40 prosenttia vuosittain". Suomi oli vain viikkoa aikaisemmin julkistanut ensimmäisen kerran virallisen sitoumuksensa nostaa kehitysapu 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta. Kyseinen taso piti saavuttaa alkuperäisen suunnitelman mukaan jo 1970-luvun puolivälissä ja Kekkonen lupaili jopa yhden prosentin saavuttamista ”niin aikaisessa vaiheessa kuin mahdollista”.

Tavoite on kuitenkin saavutettu vain kerran, vuonna 1991. Tätä kuulee usein selitettävän lamalla, mistä se toki osittain johtuukin. Viime vuosina Suomen talous on elpynyt, mutta määrärahat ovat yhä yli 20 prosenttia pienemmät kuin vastaavat menot vuonna 1991, kun inflaation vaikutus poistetaan ja luku indeksoidaan vertailukelpoiseksi. Eiköhän vähitellen olisi aika saada tuloksia!