Suomessa on viime aikoina keskustelua herättänyt monin paikoin vanhentuneeksi koettu kaivoslaki sekä kansainvälisten yhtiöiden tulo Suomeen louhimaan uraania. Kiinnostus uraaniin on kasvanut, sillä uraanin hinta on noussut viime aikoina, ydinvoimateollisuus näyttää kasvamisen merkkejä ja lähes kaikki tiedossa olevat uraanialueet on jo varattu. Kaivannaisten hinnan nopea nousu näkyy myös muualla maailmassa ja kaivosteollisuudella menee varsin hyvin.
Suuri osa mineraalivaroista sijaitsee kehitysmaissa, mutta kehitysmaiden tilannetta hinnannousu ei ole auttanut. Monin paikoin tilanne on päinvastoin huonontunut. Joidenkin arvioiden mukaan runsaasti luonnonvaroja omaavat maat ovat viime vuosikymmeninä menestyneet taloudellisesti heikommin kuin vähän luonnonvaroja omaavat maat. Teollisuusmaat ja kansainvväliset yhtiöt sen sijaan tienaavat sievoisia summia, vieläpä varsin helposti. Sen lisäksi, että monet kehitysmaat pyrkivät houkuttelemaan yhtiöitä alueelleen edullisin sopimuksin, teollisuusmaiden kiinnostusta lisää entisestään se, että niiden omat luonnonvarat ovat usein kulutettu loppuun ja ympäristöliikehdintä ja –lainsäädäntö asettavat rajoitteita ja esteitä luonnonvarojen hyödyntämiselle.
Esimerkiksi Sambiassa kaivosteollisuus yksityistettiin lamakauden jälkeen. Kansainväliset rahoituslaitokset kannustivat maata houkuttelemaan sijoittajia alentamalla veroja ja löyhentämällä ympäristö- ja työmarkkinasäädöksiä. Tätä voi kuitenkin pitää jokseenkin turhana, sillä yritykset tulevat sinne, missä raaka-ainetta on.
Ennen yksityistämistä kuparikaivosmiesten elintaso oli parempi kuin useimpien muiden ammattiryhmien. Kaivosyhtiöt pitivät yllä elokuvateattereita, kouluja ja terveyskeskuksia, mutta uusia yrityksiä ei kiinnosta ylläpitää edes peruspalveluja alueella. Alueen elintaso onkin romahtanut ja on syntynyt uusi luokka: työssä käyvät köyhät. Kaivosmiehet käyttävät elämänsä maan alla työskentelyyn, mutta eivät silti pysty elättämään perheitään. Yksityistäminen on vaikuttanut myös työvoimaan. Noin 45 prosenttia kaivostyöläisistä työskentelee ilman eläkkeeseen oikeuttavaa pysyvää sopimusta ja kaikki uudet työsuhteet ovat määräaikaisia sopimuksia.
Hallituksen tulot kaivosteollisuudesta ovat puoliintuneet yksityistämisen jälkeen, vaikka maasta viedyn kuparin arvo on kaksinkertaistunut. Syy löytyy Sambian hallituksen ja kaivosyritysten välisistä ns. kehityssopimuksista, jotka ovat pitkään pysyneet salaisina. Sopimuksilla yritykset on vapautettu lähes kaikista veroista ja säädöksistä 10-20 vuoden ajaksi. Sopimuksia on myös mahdoton muuttaa millään lainsäädännöllä. Kaivokset eivät maksa ollenkaan arvolisäveroa tai tulleja maahantuoduista koneista, maksavat alennettua yritysveroa ja minimaalisen pieniä rojalteja. Valtion verotulot kaivosteollisuudesta koostuvatkin lähinnä työntekijöiden veroista. Esimerkiksi valtionyhtiö ZCCM tilitti valtion kassaan vuonna 1992 noin 200 miljoonaa dollaria, nyt saman määrän kuparia mutta paremmilla hinnoilla tuottavien yksityisten yritysten kontribuutio oli vuonna 2004 vain hieman yli kahdeksan miljoonaa dollaria. Lisäksi yrityksille edulliset sopimukset takaavat sen, ettei yritysten tarvitse käytännössä noudattaa ollenkaan ympäristölainsäädäntöä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti